indiekirjailija, intohimoprojekti, julkaiseminen, Kaaren kertomus, kirjoittaminen

Vuosi viimeisestä

Tänään tulee kuluneeksi tasan vuosi Kaaren kertomuksen viimeisen osan julkaisusta. Ikää alkaa olla itsellänikin jo sen verran tarpeeksi, että jokainen vuosi tuntuu aina edellistä lyhyemmältä. Tämä viimeisin ei suinkaan ole poikkeus, ja tuntuukin kuin julkaisu olisi ollut ihan vasta eilen.

Kulunut vuosi on ollut ensimmäinen kahteen vuosikymmeneen, jolloin minun ei ole tarvinnut miettiä Kaaren kertomuksen juonenkuljetusta, hahmojen dialogia, muutosten aiheuttamaa toistuvaa ahdistusta ja lauseiden hiomista aina vain. Silti yhä mietin sitä, ikävöin kuin vanhaa ystävää — ihan melkein itkettää, kun tajuan, etten enää vietä aikaa näiden hahmojen kanssa.

Ammattikirjailijan ei kuulemma kannata miettiä vanhoja tekstejään eikä yhteen tarinaan pitäisi takertua vuosikausiksi. Kun yksi kirja on pihalla ja seuraava tekeillä, vanhat hahmot on syytä heittää mielestä. Onneksi en ole ammattikirjailija. Joskus on vain oltava kapinallinen ja olla kuuntelematta muiden neuvoja: vaikka ne tulisivat kuinka kokeneemmalta, ei se niitä välttämättä paremmaksi tee. Kokemus on kokijasta kiinni, ja se mikä on hyväksi yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle. En haluaisi koskaan etäännyttää itseäni tarinoistani, unohtaa hahmojen nimiä tai sitä, miltä he mielessäni näyttävät tai kuulostavat. Minusta se olisi melkein kuin unohtaisi osan itsestään.

Luultavasti mietin Kaaren kertomusta vielä kiikkustuolissa, ja voi olla, että vanhuudenhöperyyksissäni palaan vanhoihin käsikirjoitusversioihin siten kuin muut mummot lapsuutensa leikkeihin.

Ja hyvä niin.


Vuoden kulumisen huomaa, jos ei pelkästä peilikuvasta, niin ainakin tekemisen määrästä.

Työpöydälläni pitkään pyörinyt käsikirjoitus on lopultakin päässyt beta-lukijalle asti ja sarjaksi suunnittelemani toinen osa on saanut riittävästi raaka-ainetta sanamäärän muodossa. Tällä hetkellä toivoisin voivani julkaista itsenäisen ensiosan vuoden 2021 puolella, mutta koska aikani on rajallinen ja tekemisen määrä rajaton, mitään ei voi tietää varmaksi. Stressiä en tästä halua; tämä ei ole työtä eikä arkea vaan tasapainoa tavanomaiselle. Haluan nauttia kirjoittamisesta ja tarinasta omissa oloissani niin pitkään kuin mahdollista ilman paineita aikatauluista, julkaisuista, pilkuista väärissä paikoissa.

Ilman kirjoittamistakin saisin aikani kulumaan vallan mainiosti. Aloitin syksyllä uudet opinnot, ja vaikka olen ollut aktiivisesti yliopiston kursseilla mukana jo reilusti toistakymmentä vuotta putkeen, uuden aloittaminen on aina jännittävää ja opintojen limittäminen päivätyön kanssa luo omia haasteitaan. Kun pakkaan sekoittaa vielä koronakevään erityisjärjestelyt ja muuttuneet työkuviot, kevät ei opintojen suhteen edennyt aivan niin jouhevasti kuin olin alunperin haaveillut. Vaikka olosuhteet ja niistä aiheutuneet muutokset eivät olleet itsestäni kiinni, koin silti perfektionistin pettymystä ja keskeneräisyyden kipuilua. Oman lisänsä toi muutto, joka tuttuihin ympäristöihin palaamisesta huolimatta on stressavaa ja suorituksena sellainen, jota ei kovin usein tahtoisi tehdä. Koska en ole ammattikirjailija, kaikki nuo ovat olleet pois kirjoittamisesta, editoimisesta, suunnittelusta ja omakustantajan muista tehtävistä.

Tapani kirjoittaa on hidas ja tapani edioita vielä hitaampi. Sanotaan, että hitaasti hyvä tulee.

Ja hyvä niin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s