BoD, indiekirjailija, Kaaren kertomus, minä

Hyvä ystävä

Olen pohtinut tätä tekstiä pitkään, tarkalleen ottaen jo yli kaksi vuotta. Olen vatvonut ja miettinyt, valvonut ja vetkutellut, ajatellut, etten uskalla kertoa. Minulle sanottiin, että pitäisi olla ylpeä kaikesta, mitä on saanut aikaiseksi. Mutta en siitä huolimatta ole uskaltanut kertoa tätä julkisesti kuin vasta nyt:

Olen julkaissut kolme kirjaa. Niillä on kullakin oma ISBN, niitä löytyy verkkokirjakaupoista ja kirjastoista, ja mikä tärkeintä — niitä on luettu ja niistä on tykätty.

Jotkut teistä ovat tienneet tämän aina, jotkut vähän vähemmän aikaa. Joillekin tämä tulee täytenä yllätyksenä. Kenties kohotit kulmiasi, ehkä vilkaisit kalenteria (onko jo aprillipäivä?) ja kummastelit. Mitä ihmettä? Miksi et ole tiennyt tästä aikaisemmin?

Tämä on kirjoitus sinulle, joka kuulit tästä tänään ensimmäisen kerran.


Tiedät, että harrastan kaikenlaista: musiikkia, lukemista, pelaamista ja opiskelua. Tiedät ehkä myös, että tykkään aika paljon tietokoneella työskentelystä ja kaikesta luovasta, mitä se mahdollistaa. Ehkäpä olen joskus saattanut sanoa kirjoittelevani, joskus jotain räpellystä. Olen kuitenkin kirjoittanut suurimman osan elämästäni, lähes tauotta, koko ajan. Vähintään joka viikonloppu. Lomilla melkein joka päivä. Tavoitteellisesti, määrätietoisesti. Itsepäisesti, omapäisesti. Kirjoittaminen on yksinäistä ja yksityistä hommaa, eikä siitä mielellään puhu, jos ei ole mitään puhuttavaa.

Harrastus on asia, joka kuuluu muutenkin yksityisyyden suojan piiriin, aivan kuten poliittinen ja uskonnollinen vakaumus, henkilökohtaiset mielipiteet, elintavat, yhdistystoiminta sekä perhe-elämä. Niistä kasvotusten kertominen sukulaiselle, työkaverille, ystävälle, ihan vaikka vain hyvänpäivän tutulle on kuitenkin tavanomaista arkea, keskustelua, juttelua, joskus jopa tuiki tarpeellista. Kahvipöydässä puhutaan politiikkaa, mielipideitä vaihdetaan, omia elintapoja päivitellään joulun jälkeen. Samoin puretaan sydäntä ja juhlistetaan perhetapahtumia. Aika usein myös harrastukset päätyvät muiden tietoon omasta vapaasta tahdostamme, koska kyseessä on intohimo, jonka ilosanomaa mielellämme jaamme: kuka sitten seuraakin jalkapalloa, kuka hiihtää kilometritolkulla; kuka laulaa kuorossa, kuka hoitaa pelargonioita tai pyörittää pienkenneliä.

Mikä lopulta on määriteltävissä harrastukseksi, on määrittelijästä itsestään kiinni, ja se, mitä siitä tulee kertoneeksi, liittyy vahvasti aikaan, paikkaan ja niihin sidottuun tunnetilaan. Monesti ajatellaan ja murehditaan, mitä muut ajattelisivat harrastuksesta. Kehtaanko kertoa? Joskus hetki voi olla otollinen, mutta paikka väärä tai toisinpäin. Kenties otollinen ajankohta ehti mennä eikä ole sen koommin tullut takaisin. Kenties harrastus koetaan niin henkilökohtaisena, ettei sille löydy sanoja.

Pyydän siis anteeksi, jos en ole kertonut sinulle tätä aikaisemmin. En ole kehdannut kertoa, koska matkanteko on pitkään ollut pelkkiä karikoita ja kuoppia. En ole koskaan pitänyt itseäni tarpeeksi hyvänä enkä varmasti osaa koskaan pitääkään. Toisin kuin moni muu, en ole erityisemmin haaveillut kirjailijan ammatista, mutta kirjoittamisesta on silti tullut tärkein harrastus ja julkaisemisesta tavoite, jonka asetin jo kauan sitten. Vastoinkäymisiä on ollut, ja kuten kaikilla luovilla aloilla, niistä jää aina jälki, koska ikinä ei vain ole tarpeeksi hyvä eikä välttämättä edes parempi, vaikka kuinka paljon tekisi töitä. Monesti mietin, että lopetan kirjoittamisen kokonaan. Ilman puolison kannustusta takuulla olisinkin.

Toinen syy hiljaisuuteen on ollut se, etten kelvannut käsikirjoituksineni kustantamoille. Pitkään ajattelin sen olevan merkki siitä, että olen huono, lahjaton, osaamaton eikä minulla oikeastaan ole edes oikeutta kirjoittaa, ei ainakaan suomeksi. Kirjoittaminen on kuitenkin sisäsyntyinen pakko ja romaanin kirjoittaminen pitkäaikainen prosessi, jota on mahdotonta jättää kesken. Siispä 2015 minulla oli valmiina yli 200 000:n sanan käsikirjoitus. Se käväisi vielä jokusella kustantamolla, mutta palaute oli positiivisuudesta huolimatta karua: rakastamani genre, historiallissävytteinen fantasiafiktio (tai fantasiasävytteinen historiallinen fiktio, miten tuon nyt määrittelee), oli ongelmallinen ellei jopa mahdoton, eikä koskaan tulisi ylittämään kustantamojen julkaisukynnystä.

Jos kirjoittaisin sotavuosikokemuksista sydäntä repiviä sukupolvikertomuksia tai juonivetoisia jännäreitä, omakin tarinani saattaisi olla toisenlainen (tai mistäpä minä sen tiedän). Mutta ne eivät ole minun juttuni, eivät lukijana eivätkä kirjoittajana. Viihdyn parhaiten eskapististen romaanien parissa, olivat ne sitten historiallista fiktiota tai fantasiaa, parhaimmillaan kumpaakin ja mieluiten romantiikalla maustettuna. Ja ei, omat esikuvani eivät löydy myyntilistojen kärjestä. Isoa osaa lempikirjallisuudestani ei ole edes käännetty suomeksi ja ne, jotka on, ovat useimmiten klassikoita: vanhanaikaisia, virttyneitä, pitkiä ja polveilevia ja jopa jaarittelevia. Henkisesti olen kaiketi eksynyt jonnekin Tolkienin ja Tolstoin välimaastoon.

Minulla oli siis kaksi vaihtoehtoa: joko ryhtyä kirjoittamaan jotain, mistä en itse pidä, tai julkaista itse jotain, mistä todella, todella pidän.

Valitsin jälkimmäisen. Pilkoin käsikirjoitukseni kolmeen osaan, teetätin niille ammattimaisen kustannustoimittamisen ja julkaisin niin ikään kolmessa erässä: helmikuussa 2018, joulukuussa 2018 ja heinäkuussa 2019. Kaikki taitosta kansisuunnitteluun on tehty omilla taidoillani ja vapaa-ajallani, jota ei ole aina ollut. Teen kuitenkin täyspäiväisiä töitä, haalin tehtäviä CV:n täytteeksi ja kaiken lisäksi opiskelen, koko ajan jotain, koko ajan uutta, jotta en jämähtäisi paikoilleni. Kirjojen julkaiseminen tässä aikataulussa ei olisi ollut mahdollista, jos teksti ei olisi ollut kokonaisuutena valmis jo vuosia sitten.


Tämä päätös on ollut yksi elämäni parhaimmista.

Olen yli kaksi vuotta ollut ns. indiekirjailija eli kirjoittanut, valmistanut ja julkaissut kirjani itse, riippumattomana ja itsenäisenä, välittämättä genren rajoituksista ja markkinointimahdollisuuksista. Minulla ei ole kustantamoa, vain oma lompakko ja lupa tehdä, mitä tahdon. Ainoa asia, mitä kadun, on se, etten tehnyt tätä aikaisemmin. Päivääkään en vaihtaisi pois ja vastaisuudessa aion jatkaa aivan yhtä omapäisesti ja omakustanteisesti. Se, mitä tulevaisuus tuo mukanaan, on kiinni vain minusta itsestäni.

Olen saanut elämäni pisimmän projektin päätökseen, saavuttanut ison tavoitteen ja toteuttanut yhden unelman. Mutta mikä parasta, kirjani ovat löytäneet lukijoita, tuttuja mutta enimmäkseen tuntemattomia. Jokainen lukija on antanut minulle mahdollisuuden, jota en koskaan kuvitellut saavani. Näinä aikoina, jolloin lukeminen on yhä harvemman ajanviete, jokainen juuri minun tarinoilleni annettu hetki on arvokkain palkkio. Rahan vuoksi en tätä tee.

Nyt ehkä mietit, pitäisikö sinun lukea Kaaren kertomus. Ole hyvä, jos tahdot! Ketään en lukemaan velvoita, keneltäkään en perään kysele. Jos kuitenkin haluat lukemastasi jutella, mielelläni vaihdan ajatuksia.

Sanon kuitenkin muutaman sanasen ennen kuin kiirehdit kaupoille tai kirjastoon:

Mikäli vain mahdollista, lue koko kertomus alusta loppuun. Se on tarkoitettu kokonaiseksi lukukokemukseksi ja ladottu kolmiin kansiin vain painoteknisistä syistä.

Sopiiko Kaaren kertomus sinulle luettavaksi? Sitä en osaa sanoa, koska kirjallisuuden lukeminen on ainoastaan ja vain subjektiivinen kokemus. Älä suotta kavahda, vaikka kirjani luokitellaan fantasiaksi; kuulemani mukaan sitä ei välttämättä edes tajuaisi, jos ei etukäteen tietäisi. Itse toki tykkään tästä, ja tykkään aika paljonkin. Se on juuri sellainen, mistä minä pidän. Se on erään epätäydellisen nuorukaisen tarina — oma, ehdoton lempikirjani, johon olen palannut ja palaan aina uudelleen ja uudelleen, vaikka kirjoittajana olen jo siirtynyt toisten tarinoiden pariin.

Mistä tarina kertoo?

Mutta miksi sitten nyt? Olenhan pitänyt tämän pitkälti omana asianani jo kaksi vuotta.

Olen indiekirjailijaksi ryhtymisen myötä saanut tutustua myös muihin tekijöihin ja teoksiin, jotka eivät mahdu kustantamoiden marginaaleihin eivätkä kirjakauppojen hyllyille. Olen tehnyt löytöjä, kohdannut todellisia aarteita niin kirjojen kuin kirjailijoiden joukossa. Indieporukka ja yhteistyötahot tekevät aktiivista työtä kotimaisen omakustannekirjallisuuden arvostuksen eteen; on mm. järjestetty pop-up-kirjakauppa, verkostoiduttu, kirjoitettu kokemuksista, tehty vieraskirjoituksia kirjasomeen, käyty puhumassa omakustantamisesta podcastissa, vain yksittäisiä mainitakseni.

Välillä on minun vuoroni tuoda tätä julkaisutapaa esille. En voi enää piiloutua pelkän someläsnäolon taakse tai vältellä tulemasta huomatuksi; olen kuitenkin ehtinyt esiintyä jo kolmessa kirjallisuustapahtumassa (Finncon 2018, Finncon 2019, Helsingin kirjamessut 2019) ja nyt tulossa on ensimmäinen julkinen esiintymiseni kotipaikkakunnallani Seinäjoella.

Nyt siis, hyvä ystävä, joka satut asumaan lähiseudulla: tervetuloa Seinäjoen kaupunginkirjastoon 31.3.2020 klo 17-19. Siellä olen minä ja kirjani. Tule kuulemaan, tule kysymään. Tule sanomaan, että mitä ihmettä.

Parhain terveisin

Inna


Blogini Aivinanlankoja on matkakertomus indiekirjailijaelämästä. Parhaiten tavoitat ajatukseni ajalta ennen julkaisua, sen aikana kuin koko ikuisuusprojektin jälkeen, kun aloitat alusta ja etenet hiljalleen kohti tuoreempia tekstejä. Osaan artikkeleita olen linkannut jo yllä mutta aika monta on jäänyt myös välistä.
Voit myös seurata minua Instagramissa, Twitterissä ja/tai Facebookissa. Minun ja muiden indiekirjailijoiden päivityksiä löytää parhaiten merkkinöillä #indiekirja.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s