indiekirjailija, Kaaren kertomus, kirjoittaminen, lukeminen, omakustanne

Kaksi vuotta omin päin

Kuudes päivä kuluvaa helmikuuta on taas merkkipäivä: silloin Kaaren kertomuksen ensimmäinen osa täyttää kokonaiset kaksi vuotta. Keskimmäinen osa on samaan aikaan reilun vuoden vanha ja sarjan viimeinenkin osa jo puolivuotias.

Mikään ei mielestäni ole niin surullisen näköistä kuin alelaarin nurkkaan keltaisella, kulahtaneella tarralla merkitty kirja. Kun tässä taannoin kivijalkakirjakaupassa pyörähdin, en voinut olla viettämästä hiljaista hetkeä yhden laareista reunalla, kun sisälle oli sullottu sellaisiakin teoksia, joiden luulin vasta tulleen muste tuoreena painotalosta. Kuin kukaan ei olisi niitä halunnut, ja tilaa pitää muutenkin tehdä ihan kohta uusille.

Aikana, jolloin kirjan elämä tuntuu yhä lyhyemmältä ja lyhyemmältä, indiekirjailijana olen onnellisessa, etuoikeutetussa asemassa: kirjani eivät nimittäin koskaan vanhene, niiden painos ei koskaan lopu. Ei vaikka kuluisi puoli vuotta, vuosi, kaksi vuotta tai kymmenenkin.

Kustantamojen katalogeja en ole näinä kahtena kuluneena vuonna juuri katsellut. Aina tulee lisää, aina tulee uutta; enhän ehdi lukea edellisiäkään. Haluan panostaa laatuun, en määrään, niin kirjoittajana kuin myös lukijana, ja aivan kuten kirjoitan tarinoita omalla tavallani, tahdon myös lukea sellaisia kirjoja, jotka puhuttelevat juuri minua. Olenkin viime aikoina siirtynyt suosimaan kotimaisia pien- ja indiekustantamojen sekä indiekirjailijoiden teoksia; ne on tuotettu tunteella, sydämellä, ajalla ja tahdolla tehdä tarinoita, ei rahaa vuosineljänneksestä toiseen trendejä seuraten. Niissä on toisenlaisia tarinoita, erilaisia tarinoita, tarinoita, joita ei muutoin saisi lukea tai joiden ajan on kuviteltu menneen jo ennen muinoin.

Se ei tarkoita, etteikö sydäntä löytyisi myös kustannettujen kirjojen joukosta. Varmasti löytyy. Toki myös ymmärrän, että ammattikirjoittajan leipä on kiinni juurikin ajankohtaisista aiheista, trendien haistelusta ja ennakoinnista. Minulla ei kuitenkaan ole aikaa eikä mahdollisuutta lukea kaikkia kirjoja vaan suuntaan tukeni sinne, mistä se menee suorinta tietä kirjailijan omaan kassaan ja toivon mukaan kannustaa tekemään tarinoita jatkossakin omalla tavalla.


Omin päin julkaiseminen oli elämäni parhaimpia päätöksiä, siitä en pääse yli enkä ympäri. En päässyt ainoastaan ikuisuusprojektini kahleista, joita olin vuosikausia viilannut ja hionut niin, että niitä olisi voinut esitellä enemmän koruina kuin kahleina. Kahden vuoden aikana olen oppinut ajattelemaan kirjoittamisesta uudella tavalla, sen antamista mahdollisuuksista ja siitä, mitä kirjoittaminen minulle merkitsee. Tuntuu, että olen vapautuneempi elämässäni ylipäänsä. Olen todistanut pystyväni, ja nyt kun kirjoitan toisia tarinoita, sanat sujuvat ja kirjoittaminen kulkee, koska tiedän tekeväni itselleni merkityksellistä sisältöä.

Kirjoittaminen on itsekästä hommaa, olen todennut sen jo aikaisemmin. Sillä kirjojen määrällä, jota joka vuosi maailmassa tuotetaan, pitäisi riittää hengenruoaksi useammaksi eliniäksi eikä klassikoita tarvitsisi tällöin edes lukea. Eikö olisi vain parempi antaa itseä parempien kirjoittaa ja tyytyä lukemaan sen sijaan, että kiusaisi itseään turhalla työllä? Mutta — jokainen kerronta on subjektiivinen tuotos ja jokainen luenta subjektiivinen kokemus. Ei ole olemassa absoluuttista asteikkoa sille, mikä tekee yhdestä tarinasta mieleisemmän kuin toisesta tai miksi toiset lukijat kokevat jotkin tarinat voimakkaammin kuin toiset. Kaikki mitä kirjoitan, on mitä haluan myös lukea, ja vaikka kuinka tahtoisin, mikään lukemisen määrä, mikään lempikirjaksi lueteltava ei koskaan vie pois tarvetta kirjoittaa itse.

Tällä hetkellä kirjoitan vain viikonloppuisin. Itselleni kirjoittaminen on lomaa kaikesta muusta ja jo pitkään olen kaivannut jotain muutosta arkeen. Toiset haaveilevat irtiotosta etelän lämmössä. Minä sen sijaan tahdon vain kaivautua syvemmälle kotinurkkiin ja pysyä siellä kenenkään ja minkään häiritsemättä. Vaikka en ammattia tästä toivokaan — minulla on sillä saralla aivan liian monta rautaa tulessa — tahtoisin silti pitää vähäsen vapaata ja omistautua kirjoittamiselle ainakin pariksi kuukaudeksi, kokeilla miltä se tuntuisi. Olen jättänyt apurahahakemuksia vaikkakin tietäen, etten sellaisia tule saamaan; omakustannetekijänä koen olevani altavastaaja, pahnan pohjimmainen, vihoviimeinen räpeltäjä.

Itse en kahta vuotta ja kolmea kirjaa kokeneempana tunne olevani lainkaan niin räpeltäjä kuin tämän taipaleen alussa. Yrittänyttä ei siis laiteta.


1 vastaus artikkeliin “Kaksi vuotta omin päin”

  1. Päivitysilmoitus: Hyvä ystävä – Inna Airola

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s