indiekirjailija, Kaaren kertomus, kirjoittaminen, pohdintaa, WIP

Kohti uusia seikkailuja

Puoleentoista vuoteen olen saanut syydettyä maailmalle kolme julkaistua, ihan oikeaa kirjaa. Muuta en toivo kuin tarinalleni pitkää ikää kirjastoissa ja kirjahyllyissä, lukijoiden käsissä ja ajatuksissa. On siis aika katsoa eteenpäin.


Olen joskus miettinyt, miltä tuntuisi olla jostain niin innoissaan, ettei sitä saa pidetyksi sisällään; että on pakko pomppia, kiljua riemusta ja kallistaa kuohuvaa. Tällaiset tuntemukset ovat minulle vieraita, ja jos jostain innostun, ei sitä useimmiten ulospäin näe. Hillityksi ovat sanoneet, ja pidän sitä kohteliaisuutena.

En ole osannut riemuita kolmesta kirjasta. Päällimmäinen tuntemus on ollut huojennus, kun yksi toisensa jälkeen olen osannut luopua ikuisuusprojektini osista ja laittaa ne pois käsistäni. En muista aikaa elämässäni, jolloin en olisi tätä tarinaa kirjoittanut, nyt kaikki on toisin: nyppiminen ja kymmenet, kymmenet kirjoitus- ja korjauskerrat ovat historiaa. Niin kauan tähän kuitenkin kaikkinensa meni, että nyt kun taakka takana, poissa hartioilta ja mielestä, en tiedä, mitä tekisin.

Olen ulalla, ulapalla, tuuliajolla ilman tuntemuksia suuntaan tai toiseen.

Osien julkaisua on juhlittu yhtä lailla hillityissä merkissä niin, että läsnä on kullakin kertaa ollut kolme, neljä henkilöä itseni mukaan lukien. Ensimmäisellä ja toisella kerralla kävimme syömässä ravintolassa, kolmannella kerralla istuimme pelaamassa lautapelejä ja napostelimme sipsejä. Ei mitään suuren maailman meininkiä, mutta tulipahan hetkeksi pysähdyttyä ja mietittyä, mitä olikaan tullut tehtyä.

Kuukauteen julkaisun jälkeen en kyennyt kirjoittamaan uutta. Ajatukseni ovat olleet muualla, täysin muissa tekemisissä, olen yrittänyt unohtaa ja tyhjätä päätä kaikesta kuormasta ja kuonasta, jota sinne on vuosien saatossa kertynyt. Sakkaa löytyy pohjalta asti ja osa on takuulla pinttynyt kiinni eikä sieltä lähde kuin ehkä vanhuudenhöperyyden myötä.

En ole jaksanut seurata edes somea, joten olen tippunut paljosta kärryiltä ja minulta on jäänyt huomaamatta varmasti melkoinen määrä hienojakin asioita ja ilmoituksia viime aikoina. Sen verran sentään olin hereillä, että ehdin jakaa edelleen tietoa elokuun alun omakustannekirjakaupasta. Itse en paikalle päässyt, koska välimatkat tässä maassa ovat pitkät ja kaikki Tampereen eteläpuolella on täältä katsoen aivan liian kaukana. Itsepähän olen asuinpaikkani valinnut, vaikka toki ihan vapaasta tahdosta sekään ei ole sattunut: sinne pitää mennä, mistä töitä saa.

Kun mietin tulevaisuutta, mietin uusia juttuja. Opiskelut jatkuvat työn ohessa uusien aluevaltausten kera, ja kirjoittamisessa on hengähdystauon jälkeen tarkoitus omistautua WIP-projektille täysipainotteisesti. Tähänhän asti WIP on ollut koko ajan sivussa ja sille on riittänyt aikaa ja ajatusta sen verran, mitä ikuisuusprojektin julkaisulta on jäänyt. Olen kuitenkin vältellyt tiedoston tutkiskelua, koska luotto omaan osaamiseen on aina enemmän alamaissa. Epäilen ja uumoilen, josko tästäkään mitään tulee, vaikka ensimmäinen osa on valmis ja toinen jo työn alla.

Viime viikonloppuna uskalsin vihdoin yrittää: avasin kirjoitustiedoston ja naputtelin parisataa uutta sanaa. Kirjoittamisen apuna käyttämäni Scrivener toivoisi, että päivittäin saisin kasaan puolentuhatta sanaa loppuvuoden määräaikaa varten, mutta koska määräaika on itse määrittelemäni ja päivittäinen sanasaldo siten täysin muista riippumaton, ajattelin ottaa rennosti ja katsoa, mihin pääsen. Päivittäin en edes ehdi avata tiedostoa, jos työpäivä venyy, ja silloinkin, kun aikaa on, on kirjoitettava kurssitehtäviä ja luettava tausta-artikkeleita ihan muita juttuja varten. Nytkin litkin aamuteetä ja toivon, ettei väsyttäisi taas näin paljon.

WIP on ollut alusta asti intohimoprojekti, joka tuli ja vei jalat alta. Ensimmäisen osan kirjoitusprosessi tapahtui kuin itsestään, kuin jonkin pakon sanelemana. Tämä toinen on ollut enemmän työntekoa, koska tarinan jatkuessa myös maailma laajenee ja kirjoittajan haasteet kasvavat; ei se silti intohimoa mihinkään ole vienyt. Minulla on jo toisen osan loppuluku odottamassa, mutta pitäisi vain löytää aikaa ja ja ennen kaikkea energiaa viedä hahmot sinne asti. Tiedän, mitä reittiä pitää käyttää ja mitä matkalla odottaa, ja Kaaren kertomuksen kelirikkotiehen verrattuna tämä on pelkkää käyskentelyä kuivalla tasamaalla. Silti pelottaa, että tässä käy niin kuin viimeksi: tarina lähtee omille teilleen, asiat muttuvat ja hahmot kapinoivat, ja se juonenkulku, jonka olen mahdolliseen kolmanteen ja neljänteen osaan suunnitellut, ei koskaan tule valmiiksi. Tai jos tulee, niin siihen menee kaksikymmentä vuotta.

Olen kuitenkin oppinut, että kirjoittaminen on ennen kaikkea seikkailu. Nautin siitä eniten, kun en tiedä kaikkea etukäteen. Voisin jopa väittää olevani innoissani, kun kerron sitä itselleni, tahtomallani ajalla ja tahtomallani tavalla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s