ahdistus, Kaaren kertomus, kirjoittaminen, pohdintaa

Kolmas kolmatta kolmannesta

Ollakseen niinkin valmis kuin mitä Kaaren kertomuksen viimeinenkin osa on ollut vuodesta 2015, mokoma on vaatinut viime aikoina huomiota kuin pilalle hemmoteltu kakara. Sitä kai se on: lellitty kuopus, jonka on annettu mennä miten tahtoo ja sillä suunnitelmalla, että katsotaan sitten kun sinne asti päästään. En tiedä, kumpi meistä on hankalampi: teksti, joka ei tahdo tulla valmiiksi, vai minä, joka en ole valmis luopumaan lopullisesti.

No, tähän on nyt tultu: kolmanteen ja viimeiseen osaan. Tuossa se on, tietokoneeni työpöydällä, irrallisena tiedostona. Kaksi vanhempaa on jo pakattu pois ja lähetetty maailmalle, mutta tämä nuorimmainen se vain pyörii nurkissa. Siitä tulisi hyvä peräkammarin asukki loppuiäksi, jos oikein antaisin ahdistukselle vallan ja pistäisin poikki koko julkaisujutun. Mutta minähän en aio katsoa tuota nurkissani enää tätä vuotta kauempaa!

Tuntuu, että kaikkeni annoin kahteen edeltävään, ja nyt kun aikaa olisi omistautua yksinomaan viimeiselle, haluaisin vain olla ja sanoa, että huoli ihan itse itsestäsi — minä en nyt jaksa.

Sillä voi pyhä pössis kuinka tuo jaksaa kinuta huomiota. Joka päivä palaan tähän koneelle, avaan tiedostot, jaan ruudun muokkausmuistion ja leipätekstin kesken ja tuijotan. Teksti huutaa: anna mulle huomiota, anna mulle haleja, anna mulle sitä samaa hullua huolenpitoa kuin niille muillekin! Ja annanhan minä, en minä laiska ole ollut, kaikkea muuta: hion yhtä lausetta ja yhtä sivua, hion uudestaan, tankkaan teetä ja luen muokatun kohdan, enkä tykkää taas yhtään. Hion uudestaan, poistan ja pätkin, ahdistun. Välillä käyn kärttämässä peliinsä keskittyvältä puolisolta, että auta, olen huono ja tämä tekele on huonoin kaikista kolmesta.

 

Aivan takuulla tuttuja tuntemuksia kaikille kanssakirjoittajille. Mutta kuten kaikki kirjoittajat tietävät, asia ei yleensä paremmaksi muutu ennen kuin sen kirjoittaa auki. Avautuu, niin sanotusti.

Kolmannen osan kirjoittaminen on aina haastavaa, koska tarina pitää tuoda loppuun. Omalla kohdallani ei edes ole kyse kirjoittamisesta vaan muokkauksesta: hiomisesta ja yksityiskohtien siistimisestä niin, että langat on punottu yhteen viimeiselle sivulle päästäessä. Tyypilliseen tapaani olen kuitenkin takertunut taas pikkuseikkoihin ja pilkkuihin, lausepainoihin ja sanavalintoihin, kun isotkin linjat riittäisivät. Mutta ne eivät riitä minulle. Ei kai tätä huvikseen ole tarkoitus editoida?

Ei kai kukaan hullu nyt huvikseen kirjoittamista harrasta.

Se, mikä tekee kolmannen osan editoinnista niin paljon haastavampaa kuin kahden edellisen osalta on, ei niinkään teksti sinällään vaan se, mitä se minulle merkitsee: yhden aikakauden loppua.

Olen takuulla umpionnellinen, kun tämä on ohi. Kolmannen osan kohdalla en aiokaan viettää julkkareita vaan jonkinlaiset päättäjäiset; kaksikymmentä vuotta saman tarina-aihion kanssa on pitkä aika, joka kertoo pitkäjänteisyydestä ja sitkeydestä — tai sitten ihan vain saamattomuudesta ja jääräpäisyydestä. Samalla saatan kuitenkin itkeä: ei enää unettomia öitä tämän tarinan vuoksi, ei enää painajaisia juonenpätkistä, ei enää yhteistä taivalta näiden hahmojen kanssa. Se on helpottavaa ja surullista samaan aikaan.

En muista aikaa elämässäni, jolloin en olisi tätä kirjoittanut. Ja kohta se on ohi. Ehkä siksi tämä teksti kiukuttelee minulle, koska minä en ole vielä valmis.

Mutta kohta olen, valmiimpi jokaisen sivun ja luvun myötä. Kansiluonnoskin on jo odottamassa.

Onneksi ei tarvitse sanoa hyvästi. Maailma jää ja kirjat kansissa, tuossa hyllyssä tietokoneen vieressä. Minun omat, kaikki kolme.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s