indiekirjailija, omakustanne, pohdintaa

(Indie)kirjailijan elämä

Tässä kirjoitussarjassa läpikäyn Finncon-paneelissa käsittelemättä jääneitä kysymyksiä.

Onnistumisia, vastoinkäymisiä, jopa vuoristorataa. Millaisia huippuhetkiä kirjoittamisuralla on ollut? Entä pettymyksiä – ja miten selvisin niistä?


Mottoni on:

Leukaa rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.

Kirjoittaminen itsessään on ihanaa enkä vaihtaisi hetkeäkään pois, mutta oheistoiminta on ollut enemmän pettymyksiä kuin huippuhetkiä. Luovan alan todellisuus on tylyä, ja luovuttaminen tuntui aikoinaan kustantamoiden ovia kolkutellessa ihan varteenotettavalta vaihtoehdolta. Mitäpä sitä liikoja luulemaan. Ei unelma todeksi tule, vaikka kuinka kovaa toivoisi.

Kun katson taaksepäin elämääni Kaaren kertomuksen kanssa, on vastassa ollut melkein pelkkää pettymystä aina siihen saakka, kunnes lakkasin pyytelemästä anteeksi ja odottamasta oikeutusta ulkopuolisilta tahoilta. Tässä kohtaa pätee sanonta ”oman onnensa sepästä”. Unelma tulee todeksi vain takomalla sen itse.

Olen aikaisemminkin kirjoitellut ja kysymyksiin vastaillut, että indiekirjailijaksi ryhtyminen oli yksi elämäni parhaimpia päätöksiä. Sen sijaan, että ajelisin jonkun muun kyydissä vuoristoradan nousuja ja laskuja, minulla on nyt ohjakset omissa käsissäni. Indiekirjailijana meno on huomattavasti tasaisempaa ja ennakoitavampaa. Ja mikäpäs siinä: tykkään tasaisuudesta ja ennalta suunnitelluista asioista, ja jos minut huvipuistoon saa houkuteltua (ei muuten saa), vuoristorataan en suostuisi edes väkisin. Indiekirjan menekki on vähäistä ja huomio samaten, joten pettymykset eivät pudota niin korkealta kuin kustantamoiden suojissa toimivia leipäkirjailijoita. Siten myös jokainen huomio, pienikin maininta sosiaalisessa mediassa, yksikin merkintä lainaustilastossa on suhteessa isompi juttu kuin Hesarin kansimainos ja häkellyttää joka kerta.

Kulunut kesä on rakentanut indiekirjailijan indentiteettiäni ryminällä, ja onnistumisia ovat olleet osallistuminen Finncon-paneeliin sekä haastattelut niin Kosmoskynään kuin seuraavaan Spiniin (jälkimmäisessä monien muiden pien- ja omakustantajien joukossa). Vastoinkäymisistä väkevin on ennakkoluulo, jota omakustanteet yhä ajoittain saavat osakseen, mutta onnistumisista suurin on ollut toisaalta saada kuulla, kuinka ennakko-olettamukset omakustanteista ovat Kaaren kertomuksen kohdalla karisseet.

Joka kerta, kun vilkaisen myyntitilastoja ja kirjastojen lainaustietoja, hihkaisen itsekseni ja itkaisen ilosta. Kirjani on aina jossain päin lainassa, joku haluaa lukea sen, antaa sille aikaansa. Toivon todella, että keskimmäinen osa löytää tiensä samoihin hyllyihin ja samojen lukijoiden hyppysiin. Olen onnistunut olemattomalla markkinoinnilla löytämään kirjastani kiinnostuneita kaltaisiani. Joku lukee minun kirjaani — minun omapäisesti kirjoitettua omakustannekirjaani!

Millään muulla ei ole väliä.

Se, mitä itse eniten toivon, on aika: aikaa editoida, aikaa suunnitella, aikaa kirjoittaa. Vaativat, viikoittain iltoihin ja viikonloppuihin venyvät työvelvollisuudet nakertavat vapaa-aikaa, ja Katri Siskon kaltaisiin, kroonisesta kolmoiselämästä kärsiviin kuuluvana ( 😁 ) tietysti täytän kalenterin kolosia opiskelulla. Sain vastikään kuulla päässeeni varasijalta erääseen puolentoista vuoden pituiseen opintokokonaisuuteen, joten aikaa täytyy alkaa raivata jostain. Kirjoittamisesta ja omakustantamisesta en ole valmis luopumaan, joten muutama muu harrastus joutuu väistymään toistaiseksi taka-alalle. Oma jaksaminen on asetettava etusijalle ja tekemiset priorisoida niiden mielekkyyden mukaan. Kaikkea vain ei ehdi, vaikka haluaisi.

Keskimmäisen osan editointikin edistyy hitaasti mutta varmasti. Hitaus ei johdu siitä, että minulla ei olisi aikaa, vaan koska tapani toimia on aikaavievä. Melkein kolme neljännestä käsikirjoituksesta on nyt käyty läpi kustannustoimittajan palautteen perusteella, mutta tiedän, että työsarkaa on senkin jälkeen. En nimittäin ole ikinä tyytyväinen. Nytkin tietyt luvut ovat saaneet kunnolla kyytiä ei niinkään sisällöllisten ongelmien vaan lauseiden tasapainon ja sävyn suhteen. 1. syyskuuta on kuitenkin aika paljastaa keskimmäisen osan kansikuva, mikä tuo hieman vaihtelua tähän editoimisen ankaruuteen. Vaikka kansikuva periaatteessa onkin valmiina, jostain pitäisi repiä aikaa sen julkaisukuntoon viimeistelemistä varten.

Indiekirjailijan elämä onkin toistuvaa tasapainottelua ajan kanssa. Joskus olen pyöritellyt mielessäni ajatusta apuarahajaksosta, mutta en tiedä, ovatko apurahat edes omakustannekirjailijoiden haettavissa. Taloutemme ei tosin sallisi minulle taukoa leipätyöstä, joten toistaiseksi tämä jääköön ajatuksen asteelle. Leipätyö on kuitenkin se, mikä mahdollistaa omakustanneharrastuksen. Täytynee siis jatkaa ahkeraa lottoamista.

Vaikka aikaa ei aina olekaan, on oman onnensa seppä vapaa tekemään, mitä tahtoo. Ei ole takarajoja eikä ylhäältä saneltuja määräyksiä, ei tarvitse kuunnella käskyjä toimia oman vision vastaisesti eikä ole paineita. Välillä pysähdyn ihmettelemään, kuinka tekemisistä täyttyvät päiväni eivät varsinaisesti ole stressaavia. Ne ovat vaihtelevia, mielenkiintoisia, tarjovat aina jotain uutta, oli kyseessä asiantuntijuustyö, indiekirjailijuus tai opiskelu. Hyvä ruoka, pitkät yöunet, ja mielekästä, vaihtelevaa tekemistä.

Niistä on indiekirjailijan elämä tehty.


Edellinen Finncon-sarjan artikkeli löytyy tästä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s