kirjoittaminen, lukeminen, minä, pohdintaa

Miksi en pidä kartoista

Kiersin Finnconiin turhan monen mutkan kautta, koska alueen kartta ei hahmottunut päässäni halutulla tavalla. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun kartan lukeminen tuottaa allekirjoittaneelle päänvaivaa, joten yleensä välttelen niitä viimeiseen asti myös lukemissani ja kirjoittamissani kirjoissa. Mutta miten fantasiaa voi edes käsitellä ilman karttoja?

Artikkelikuva @ Pixabay (ei liity tapaukseen millään muotoa)

Fantasiakirja sisältää usein kartan tai karttoja. Sellaiseen törmää monesti heti sisäkannen liimasivuilla tai alkusivujen yhteydessä, viimeistään sen löytää liitteiden joukosta. Moni genren tekijä ei kartoista välttämättä piittaa, mutta lukijan puolesta ja monesti julkaisijan vaatimuksesta niitä lisätään sellaisiinkin teoksiin, jotka eivät karttaa kaipaisi. Minun mielestäni fantasia ei välttämättä tarvitse karttaa, joten en kirjoittajanakaan ole kiirehtinyt sellaisen julkaisemisen kanssa.

Jokainen fantasiaan vihkiytynyt on varmasti tehnyt karttoja jotakin tarkoitusta varten, niin minäkin. Olen piirtänyt karttoja uudelleen ja uudelleen, erilaisilla tekniikoilla ja välineillä, koskaan kuitenkaan pääsemättä minua miellyttävään lopputulokseen. Se, mitä saan aikaiseksi, on korkeintaan summittainen suuntaviiva vähän sinne päin.

Kartta maailmasta, johon muun muassa Kaaren kertomus sijoittuu, on minulla aina työn alla. Se muuttuu ja maustuu joka kerta, jos siihen soppaan sormeni pistän; aina jokin rannikko on liian lähellä toista tai joki väärällä puolella peltoja tai suo sellaisella kohdalla, ettei sen suoksi olisi pitänyt vielä edes antaa vettyä. Kun maailmaa(nsa) tutkii kaksikymmentä vuotta, siinä ajassa ehtii miettiä monia seikkoja niin kauppareittien kuin kulttuurien kulkusuuntien ja niihin vaikuttavien etäisyyksien suhteen. Kaikella on syynsä, ja se jos mikä on melkoinen suo.

Sama suohon uppoaminen vaivaa minua lukijana: saatan vilkaista aloittaessani kirjan karttaa, mutta useimmiten jätän sen yhteen silmäykseen ja jatkan matkaa pelkän tarinan varassa.  Kuvittelen maailman omassa päässäni sen mukaan, miten se avautuu sanojen kautta, ja jos joskus karttaan palaan, se ei välttämättä vastaa lainkaan tekstin perusteella kehittämiäni mielikuviani. Äänikirjoissa, joita nykyään suosin erityisen paljon, ei karttoja voisi edes olla. Se ei kuitenkaan haittaa; kertaakaan en ole eksynyt. Uppoan useimmiten sitä vähemmän mitä enemmän luotan tarinasta luomaani kuvitelmaan kartoista viis veisaamatta.

Tämä on kuitenkin pitkälti makuasia mutta joskus myös henkilökohtaisista ominaisuuksista johtuvaa. Omalla kohdallani jälkimmäinen on johtanut väistämättäkin edelliseen. Minulla on nimittäin lievä hahmotushäiriö.

Jos olisin syntynyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin, on mahdollista, että olisin saanut koulussa jonkinlaisen oppimisvaikeuslausunnon. Siihen maailman aikaan, jolloin minä kouluni kävin, ei nykyisenlaisia tukimuotoja juuri ollut. Vasta yliopistossa havahduin ihmettelemään, miten olin selvinnyt siihen asti. Tiettyjen seikkojen oppiminen on ollut aina kiinni omapäisyydestäni — asioiden käsittelystä omalla tavallani, koska en muiden tapaa ymmärtänyt.

Otetaanpa esimerkki. Mikäli asut taajamassa, mieti, kuinka kaukana lähin ruokakauppa sijaitsee. Vastaat todennäköisesti jonkin konkreetin metriluvun. Entä minä?

Ei aavistustakaan, vaikka käyn siellä säännöllisesti.

Mikäli en koskaan ole erikseen tarkalleen katsonut etäisyyttä, kuinka kauan minulta on kulunut kävellä takapihan poikki kadulle ja sieltä lähimpään ruokakauppaan ja painanut sitä varta vasten mieleeni, tieto ei tallennu päähäni. Jos olen käynyt kaupassa omiin ajatuksiini vaipuneena (mitä tapahtuu 99% ajasta) ilman syytä kiirehtiä, en kiinnitä asiaan huomiota enkä osaa sanoa edes, menikö matkaan 5, 10 vai 15 minuuttia, metreistä puhumattakaan. Tästä johtuen kuljen koko ajan reilusti etuajassa, koska en osaa lähteä liikkeelle ”juuri sopivasti”. Mitä rutiinomaisemmasta paikasta toiseen siirtymisestä on kyse (kuten vaikka työmatka), sen helpompi minun on lähteä ”juuri sopivasti”. Se kuitenkin vaatii varsin runsaasti toistoa ja alkaa sujua vasta useamman kerran jälkeen. Nykyään osaa sanoa kilometri- ja minuuttimäärilleen, kuinka kauan päivittäinen työmatkani kestää.

Otetaan toinen esimerkki. Kuvittele matkustavasi maantietä jossain päin Suomea, edessäsi avautuu piiiiiiiiitkä suora jonnekin edessä siintävään taipaleen päähän. Osaatko silmämääräisesti arvioida, kuinka pitkä matka suoran päästä päähän on? Minä en. En pysty visuaalisesti erottamaan 500 m:n ja 5 km:n eroa, vaikka tiedän ja ymmärrän eron varsin hyvin. Vastaavasti en pysty ihmettelemään maailmankaikkeuden suuruutta lukujen kautta tai hehkuttamaan, kuinka järjettömän suuri luku googolplex on. Kaikki kymmenestä ylöspäin sekoittuu aivoissani samaksi suureksi massaksi. Sattuneista syistä tieteiskirjallisuus ei houkutellut minua lainkaan niin kuin fantasia.

Uskon, että tämä on painavin yksittäinen syy, minkä vuoksi en pidä kartoista kirjojen yhteydessä. Ne ahdistavat. En pysty hahmottamaan, onko kartan tarkoitus osoittaa koko maailmaa vaiko vain jotain osaa; kuinka kaukana kartan reunat ovat toisistaan ajallisesti. Välillä ärsyynnyn siitä, että kartta on vaikuttanut harhaanjohtavan pieneltä, ja tarinassa kuitenkin seilataan saarelta toiselle viikkotolkulla. Tämä ei ole tekijän eikä piirtäjän vika vaan oma ongelmani, erittäin viheliäinen ominaisuus.

Hahmotushäiriöitä on monenlaisia, eikä kenenkään hahmotushäiriö ole samanlainen kuin toisen. Joillakin hahmotushäiriö voi esiintyä useammilla oppimisen osa-alueilla, kun taas toisilla oireet eivät välttämättä näy koko ajan. Minäkään en täytä matemaattisen oppimisvaikeuksien listaa kuin vain yksittäisiltä osin ja niidenkin kohdalla iän mukanaan tuoma kokemus on opettanut erilaisia kompensointitapoja. Hahmotushäiriö ei haittaa normaalia elämääni eikä ammatillista osaamistani, mutta (fantasia)kirjallistani kyllä: se tekee siitä astetta hankalamman ja kokemuksesta — näin väittäisin — erilaisen kuin muilla.

Tarkoituksena on jonain päivänä julkaista tunnetun maailman(i) kartta, mutta kunnes pääsen yli perfektionismista, kannustan lukijoita reilusti kuvitelemaan siitä omanlaisensa. Ne ovat kaikki yhtä oikein.

2 vastausta artikkeliin “Miksi en pidä kartoista”

  1. Kiinnostava kirjoitus!

    Minä suhtaudun fantasiamaailmojen karttoihin vähän joko tai -asenteella. Jos se on, kiva! Mutta jos sitä ei ole, pärjään ilmankin. Usein fantasiamaailma ei ole niin massiivinen, että kartta olisi ehdottoman välttämätön.

    Minulle kartat tosin ovat äärimmäisen hyvä muistitekniikka. Puhut tekstissä hahmotushäiriöstä, ja uskon, että minullakin on sellainen, mutta erilainen. En koskaan ole hankkinut diagnoosia, koska arvosanani ovat olleet koulussa hyviä, mutta huomaan kyllä eron muihin ihmisiin. Minun on tosi vaikea muistaa yksityiskohtia, esim. nimiä. Jos asia ei ole loogisesti pääteltävissä, en muista sitä. Tämä on näkynyt koulussa mm. vieraiden kielien opiskelussa, sillä suomen kielen kautta on vaikea päätellä vieraskielisten sanojen merkitystä.

    Tästä syystä kartat auttavat minua paljon, sillä niistä pystyy lunttaamaan hirveästi. Missä kaupungissa ollaan, minne ollaan matkalla.

    Mitä Finnconin karttaan tulee, niin se rakennus on jo valmiiksi ihan hirveä sokkelo. 😀 Itse opiskelen niissä tiloissa ja kesti kauan päästä perille, missä ollaan. Kun päälle vielä heittää sen, että Turun yliopisto on ripoteltu ympäri lähiseutuja useaan rakennukseen, vähäsuuntavaistoinen on pulassa. (En itse onneksi kuulu tuohon ryhmään, mutta olen usein kavereideni opas, kun he lähtevät kävelemään aivan käsittämättömään suuntaan.)

    Tykkää

    1. Kiitos kommentista! Lukemisesta ei turhaan kannata ottaa paineita eikä kartoista sen enempää, joten tuo joko-tai -asenne on oikein hyvä.

      Kartoissa on ongelma, että niitä ei voi avata äänimuodossa. Taas nimien muistaminen on minulle helppoa, koska ne soivat korvissa tietyllä soinnulla ☺️

      Meillä kaikilla on varmasti hahmotuksellisia haasteita erinäisillä elämän osa-alueilla. Tärkeintä on huomata ja hyväksyä se itse ja mahdollisuuksien mukaan kääntää se voimavaraksi ja olla ylpeä itsestään pienine valuvikoineenkin.

      Pakko myöntää, että sokkeloinen Turun yliopisto sai minut toteamaan, että onneksi en aikoinaan noussut varasijalta varsinaisesti valituksi opiskelijaksi. Olisin siellä varmaan vieläkin etsimässä ensimmäistä luentosalia 😅

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s