julkaiseminen, Kaaren kertomus, kirjoittaminen, pohdintaa

Kiitollinen kevät

Minun piti alunperin pohdiskella tässä kirjoituksessa vain kirjoittamista, mutta töistä palattuani huomasin Taru Väyrysen Kirja on kirja -blogiinsa tekemän päivityksen ensimmäisestä osasta, ja oma blogikirjoitus oli aivan pakko suunnitella uudestaan. Alaa kauan seurannut, tarkkasilmäinen kirjailija näkee sellaisia julkaisuun vaikuttaneita syitä, jollaisia itse ole edes osannut edes todeta, ja samalla nostaa Kaaren kertomusta esille sanoilla, joista en voi olla kuin kiitollinen. Voisin melkein itkeä, ellen olisi niin tavattoman onnellinen tällä hetkellä.


Huhtikuu on jo kääntynyt kohti kesää ja allekirjoittaneen mietteet jossain kaukaisuudessa häämöttävää lomaa kohden: silloin saan lyhentää lukupinoa ja kirjoittaa vaikka aamusta iltaan minkään muun häiritsemättä keskittymistä. En ole kesäihminen eikä minua näe läppäri sylissä rannalla näpyttelemässä juonenkäänteitä, mutta pelkkä aika riittää — oli se sitten mihin tahansa aikaan vuodesta.

Ikuisuusprojektin julkaiseminen on toiminut jonkin sorttisena terapiana, sillä tällä hetkellä nautin kirjoittamisesta samalla tavalla kuin joskus ammoisina aikoina. Välissä oli vuosia, jolloin epäilin, oliko minulla edes lupaa kirjoittaa. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että lupa on: kirjoittaa ja julkaista. On ihana istua viikonlopuksi koneen ääreen ja lisätä lauseita lukuihin, pohtia tulevia käänteitä ja tunnelmia, mietiskellä ja mutustella. Kirjoittamisesta on tullut tavoitteellista.

Parasta tässä on se, ettei paineita ole: ei ole pakko kirjoittaa leipänsä eteen, pakko taipua aikatauluihin ja muiden tahtoon, ei ole pakko saada ulos vähintään romaania vuodessa. Kunnioitan suuresti heitä, jotka ammatikseen kirjoittavat, mutta olen myös kiitollinen omasta tilanteestani ja vakituisesta työstä, joka mahdollistaa vapaa-ajan villitykseni. Välillä vapaa-aika on vähissä, mutta se ei haittaa: teen töitä täysillä, ja sitten, kun on vapaa-ajan vuoro, heittäydyn siihen niin, että muu maailma melkein sumentuu. Laiskotellakin osaan, vaikka siitä podenkin välillä huonoa omaatuntoa. Mutta eihän aivojaan koko ajan voi kuormittaa.

Palataanpa tuohon Tarun blogikirjoitukseen ja peilataan sitä siihen, miksi välillä en kokenut edes (o)saavani kirjoittaa.

Huolellisesti rakennettu maailma monine yksityiskohtineen aiheutti ehkä sen, että kaupallinen kustantaja ei uskonut kirjan menestykseen.

Luulisi tällaisen huomion olevan kenelle tahansa fantasiakirjailijalle mieluisaa kuultavaa, sillä maailma jos mikä määrittää fantasiaa. Minulle tämä on palkkio tehdystä työstä ja samalla lohdutus. Määrittelin pitkään kirjoittamistani ulkoisten kriteerien kautta ja ajattelin, että vain julkaisukynnyksen ylittävä on oikeutettu kirjoittamaan tosissaan. Jos olisin jäänyt odottelemaan oikeutusta, odottelisinko vielä viiden ja viidenkymmenenkin vuoden päästä? Todennäköisesti. Nyt tuntuu käsittämättömältä, että lannistin itse itseäni tuolla tavoin, odottelemalla mahdotonta.

Olen mielestäni menestynyt jo siinä, että olen saanut kirjani lukijoiden saataville ja sitä on tälläkin hetkellä lainattuna ja varattuna kotimaan kirjastoista. Pienikin juttu tuntuu käsittämättömän isolta: kotikaupungin kirjastoonkaan en ehtinyt valokuvaa ottamaan, kun joku oli jo vienyt kirjan lainaksi. Ja vieköön vain!

Minä kiitän.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s