Ikuisuusprojekti, minä, pohdintaa

Suomi

Rakastan rutiineja, olenhan suomalainen — moni sanoisi, että hyvin kliseinen suomalainen.

Syön kaurapuuroa ja ruisleipää ja salmiakkia ja mämmiä. Juon maitoa ja piimää. Käyn saunassa useamman kerran viikossa. Olen aina ajoissa, ellen jopa etuajassa. Tykkään seistä bussipysäkillä kaukana muista kanssaodottajista. En tervehdi vieraita ihmisiä paikoissa, joissa tervehtiminen ei ole välttämätöntä. Pukeudun vapaa-ajalla tuulipukuihin ja ulkoiluvaatteisiin. Rakastan sääntöjä ja arvostan rehellisyyttä.

Ja mikä tärkeintä: saa olla oma itseni.

Brittilehti The Telegraph julkaisi vastikään jutun syistä, jotka tekevät Suomesta maailman parhaan maan. Suomi on kaikenmoista ja vähän päälle, ja vaikka kahvista pidän ja metsä on minulle sellainen paikka mitä monelle kenties kirkko, syyllistyn Suomen pitämiseen itsestään selvyytenä — ja syyllistän itseäni aina kerran vuodessa joulukuun kuudennen paikkeilla.

Vuodesta toiseen itsenäisyyspäivän juhlinta omalta osaltani ulottuu kotisohvalta kaukosäätimelle Tuntematonta (sitä ainoaa oikeaa, siis) tuijottaen ja kättelyjonoa kytäten. En introverttinä vaivaudu ulos ihmisten ilmoille muutoin kuin työaikoina, enkä koe juhlistaa itsenäisyyttä kulkemalla kansanjuhlasta toiseen tai seisomassa kadun nurkassa katsomassa, kun sotilasparaati pyörii ohi. Minun itsenäisyysjuhlani on hyvin itsenäisen ihmisen juhla, omassa kodissa ja omassa rauhassa, omilla ehdoilla ja omilla rutiineilla, joita kai traditioiksikin voisi kutsua.

Itsenäisyyspäivä on joulun ohella ainoa juhla, jota koen kunnioitettavan. Suomalaisten tapa juhlia vappua ja juhannusta on melko viinavoittoista, mutta jostain syystä en siitä huolimatta osaa assosioida itsenäisyyspäivää humalaiseen hyytymiseen hangessa — juhannuksen kylläkin. Lähi-Alko ei tänään ollut lainkaan niin täynnä kuin puolisen vuotta sitten, ja vaikkakin vain ohi kävelin, ei kukaan näyttänyt niitä väkevimpiä ulos kantavan, vain ”sivistynyttä” skumppaa ja punaviinipulloa palapaistin kylkeen.

Viinapäisyys on suomalainen suru, mutta sitä on myös ainainen valitus: milloin valitetaan kylmää, milloin keliä, milloin ainaista pimeyttä tai liikaa valoa. Itse rakastan pimeää ja hämärää, pakkasta ja lunta, enkä lapsuudesta muistele suinkaan lämpimiä kesäpäiviä vaan paukkupakkasia ja hankikantoa. Tai sitten valitetaan suomalaisten synkkyyttä ja vähäsanaisuutta; mutta samalla saadaan oma rauha ja sanojakin kuullessaan tietää niiden olevan ihan silkkaa sydäntä eikä pelkkää ulkokultaa.

Suomella ja suomalaisuudella on osansa myös Ikuisuusprojektin maailmassa. Kirjailija J.S. Meresmaa on blogissaan nimittänyt mielestäni osuvasti suomalaista fantasiaa ”tuohifantasiaksi.” Tämä on kategoria, jonka mielelläni ja ylpeästi kirjaisin oman kirjani takakanteen. Olen suomalainen ja kerron tarinani suomalaisella sydämellä suomeksi, ja vaikka maailmani ei kalevalaista mytologiaa olekaan eikä ole tarkoituksella tuohesta tehty, se olisi silti vallan eri maailma ilman Suomea elämässäni — kaikkine stereotypioineen.

Hyvää itsenäisyyspäivää ja juhlikaamme 100-vuotiasta Suomea jokainen juuri omalla tavallamme!

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s