ahdistus, Ikuisuusprojekti, kirjoittaminen, pohdintaa

Luopumisen ja luomisen vaikeudesta

Tekemisteni pahin este olen minä itse: kynnys kehtaamiseen on aika korkealla, ja kroonisena perfektionistina minulle voi yksinkertainen tekstiviestikin vaatia kaksi-kolme uudelleenkirjoittamis- ja ediointikertaa ennen kuin uskallan lähettää lopputuloksen eteenpäin. Silti saatan palata jo lähetettyjen kansioon ja kiduttaa itseäni etsimällä puuttuvan pilkun tai väärän sijamuodon. Ai että kuinka ärsyttää!

Hullua, tiedän, mutta minulle täysin luonnollista ja automaattista toimintaa. Siihen nähden näiden ajatusten purkaminen blogiin on syntynyt varsin vaivattomasti. Huh, olenkohan tulossa vanhaksi?

Tällaisella taustalla ei ole siis helppo lähteä julkaisemaan vuosia vaalimaansa tekstiä, varsinkaan romaanitekstiä, johon on vuodatettu sydänveret ja aivonesteet ja jota on tosissaan edioitu raivohullulla tarkkuudella vuosien ja vuosien ajan. Koko ajan olen tahtonut tehdä siitä parempaa, hionut sanamuotoja ja poistanut logiikkamokia, tahtonut jouhevampaa juonenkuljetusta ja aidosti toimivia henkilöhahmoja.

Nyt pitäisi uskaltaa. Olen päättänyt, että nyt käynnissä oleva editointikierros saa jäädä viimeiseksi. Mutta onhan tuo ennenkin nähty: joka kerta olen alkanut nähdä mörköjä ja lähtenyt napsimaan niitä pois. Sitten silmä on löytänyt jotain uutta korjattavaa, ja taas vähän lisää, ja ennen kuin huomaankaan, olen käynyt koko käsikirjoituksen läpi jälleen kerran täikamman kanssa.

Saisi jo riittää!

Totuus on kuitenkin toinen. Jos aion oikeasti saattaa tämän kansiin, minun on pakko tehdä vielä viimeisiä viilauksia. Ainakin yhden erisnimen taivutus ei kulje suomen kielen sääntöjen mukaan (tai kyllä se sääntöjen mukaan menee, ei vain erinimien käytänteiden), mutten ole viitsinyt/jaksanut/halunnut ajaa korvaavaa muotoa tiedostoon sillä pelolla, ettei automaatti kuitenkaan osaa tehdä niitä oikein ja joudun lopulta käsin ja silmämääräisesti poimimaan kummalliset sekamuodot muun tekstin välistä.

Oikeastaan pelkään sitä, että yhtä sanaa etsiessäni keksin vikaa viereistä lauseesta, seuraavasta virkkeestä, koko sivusta, helahoidosta, ja déjá-vu! Kaikki alkaa alusta. Tätä menoa käsikirjoituksesta ei ole mitään jäljellä. Toisaalta, välillä kauhistuttaa käydä katselemassa poistettujen tekstinpätkien tiedostoja, joissa ”teurasjätettä” on kertynyt useamman romaanin verran. Kovin paljon ei olisi enää varaa pätkiä.

 

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s