Julkaistu 28.1.2018
Kaikki alkoi kovin kliseisesti: halusin kirjoittaa fantasiaromaanin.
En kuitenkaan halunnut kirjoittaa aivan mitä tahansa, vaan sellaisen tarinan, jonka itse haluaisin lukea; jossa mikään ei ärsyttäisi minua; joka olisi oma, ehdoton lempikirjani. Johon haluaisin palata aina uudelleen ja uudelleen.
Vähänpä tiesin, mihin olin ryhtymässä. Nyt, kun katson taaksepäin, olisihan sitä elämällään muutakin voinut tehdä. Mutta minäpä annoin tälle (melkein) kaiken liikenevän vapaa-aikani ja kasvoin siinä sivussa ihan ihmiseksi. Joten jos se jonkun kasvutarina on niin kirjoittajansa.
Tuo muinainen alfaversio ei ole säilynyt vuosien saatossa, mutta ensimmäinen lause on piirtynyt kuvaputkinäytöltä verkkokalvoilleni:
Poika juoksi sateessa
Lause sinällään ei ole enää olemassa, mutta jossain määrin se on yhä temaattisesti läsnä kirjani aloituksessa. Se on se, mistä kaikki lähti liikkeelle.
Aivan alkujaan, silloin varhaisessa teini-iässä, kun kotikirjaston fantasiaosasto koostui kahdesta kannettomasta kappaleesta osaa X trilogiaa Y ja netti oli pelkkä paha päiväuni, kliseet eivät suinkaan päättyneet siihen: oli lohikäärmeitä ja haltioita, ritareita ja prinsessoja, pahiksia ja sankareita; aarnikotkiakin taisi pyöriä mukana, ja magiaa mahan täydeltä. Onneksi ymmärsin pistää jarruja päälle ja puhdistaa pahimmat roskat ennen ensimmäistä kustantamokierrosta 15-vuotiaana. Kyseessä oli trilogiaksi suunnittelemani ensimmäinen osa, ja toinen osa oli vahvasti jo vaiheessa.
En suinkaan saanut pelkkää kohteliasta ei-kiitosta, vaan pitkähkön palautteen, jossa puhuttiin lahjakkuudesta ja mielenkiinnosta muita mahdollisia tarinoitani kohtaan. Tässäpä tuleekin esille ongelman ydin: ei kirjoittajassa tai toteutuksessa vikaa, mutta hyvänen aika – sehän on fantasiaa. Hui kauhistus, ei me sellaista. Eihän nyt sellaista kukaan lue.
Palautteesta viisastuneena pistin siis tarinan pätkiksi, pinoon ja uusiin puihin ja kirjoitin lisää koko lukion ajan. Sana- ja liuskamäärä huiteli siinä vaiheessa melko eeppisissä lukemissa, ja maailma oli alkanut elää omaa elämäänsä; hahmogalleria paisui paisumistaan ja taustatietoja varten minun piti koostaa ihan omia taulukkokaavioita. Mutta voi kuinka rakastin sitä: pohtimista ja miettimistä, vuorosanojen höpöttämistä saunassa, juonen perkaamista muistivihkoihin ja aina uusien lukujen ääneen lukemista parhaan kaverin kanssa. Abivuonna koitti sitten kustantamokierros nro. 2.
Ja sillä kertaa sain vastauksen: olemme kiinnostuneet.
Tässä kohtaa onkin hyvä raapia päätä ja ihmetellä: miten on mahdollista, että kirjoittaja täällä edelleen pakertaa saman projektin parissa jos kerran jo kustannussopimuksen reunalla roikuttiin?
Painotankin sanaa roikuttiin, kaiken kaikkiaan puolitoista vuotta. Sopimusta ei missään vaiheessa vilauteltu eikä sitä sivuttu, mutta useampia sähköposteja lähetettiin puolin ja toisin, palautettakin tuli. Minulla oli pasmat sekaisin aina uutta vastausta odottaessani. Olin siinä samassa syssyssä onnistunut pääsemään yliopistoonkin mutta pah, eihän se missään tuntunut, koska hei, minustahan oli tulossa kirjailija.
Jossain vaiheessa yhteydenpito kuitenkin väheni, viestejä ei kuulunut pitkään aikaan. Kyselin perään parikin kertaa. Sitten eräänä päivänä sähköpostiin putkahti viesti: ettei yhteistyötä enää jatkettaisi. En muista tarkkoja sanoja, mutta joku ulkopuolinen arvioija ei ollut puoltanut julkaisua.
Eli se siitä.
Aikaisemmin ja sittemmin tulleet hylsyt eivät koskaan ole saaneet minua suuremmin surulliseksi, mutta tuo kokemus jätti minut tyhjäksi vuosien ajaksi. Vihasin koko projektia ja vihasin itseäni siitä, että olin kuvitellut muka olevani jotain, vaikka teksti oli täyttä 💩:aa enkä typeryksenä ollut sitä itse nähnyt. Silloin tuli ihan rehellisesti itkettyä ja vellottua aika syvissä itsetunnon pohjamudissa, mutta vaikka vannoin, etten koskaan enää ikinä koskisi tuohon tuskan ja ahdistuksen aiheeseen, se ei jättänyt minua rauhaan. Henkilöt, joiden kanssa olin kasvanut, tuntuivat tunkevan uniini ja vaativan tarinalleen arvoistaan päätöstä.
Kaikki kirjoittajat tietävät kirjoittamisen palon ja pakon, enkä lähde niitä tässä enempää ruotimaan. Koetin paeta muihin kirjoitusideoihin ja löytää itsestäni tahtoa kirjoittaa jotain kaupallisempaa, jotain kustannettavampaa, jotain valtavirtaan istuvaa raapustelua. Sieluunhan se sattui yrittää olla jotain muuta kuin on, ja kyllä ihmisen täytyy saada kirjoittaa sitä, mitä haluaa. Ja minähän halusin kirjoittaa fantasiaromaanin.
En ole enää lahjakas lapsi enkä lahjakas nuori, mutta niin kirjoittaja kuin kirjoitus on kypsynyt aikuiseen ikään. Ei sillä, että häpeäisin aikaisempia inkarnaatioita, vaan päinvastoin olen niistäkin nykyään ylpeä, edustavathan ne astinkiviä kirjoittajaksi kehittymisen polullani.
Projekti on käynyt viimeisten vuosien aikana ei ainoastaan leikkurin vaan myös myllyn läpi. Laitoin kaiken aivan uusiksi, leikkasin kokonaisen kirjasarjan verran tyhjäkäyntiä ja turhia hahmoja, yhdistin tärkeimpiä lankoja ja keskityin olennaiseen. Kahdesta aiemmasta kustantamokierroksella käyneestä käsikirjoituksesta ei ole jäljellä kuin pääasialliset asetelmat ja maailman ydin sekä tiettyjä temaattisia taustoja. Kirjoitin koko ”trilogian” loppuun yhtenäiseksi kokonaisuudeksi jo 2015, mutta perfektionistina olen editoinut ja editoinut lukuja ja lauseita vainoharhaisella pieteetillä. Voisin hioa tuotosta maailman tappiin, mutta pikkuhiljaa pitäisi päästää irti. Kehittämäni maailma on täynnä monia muitakin tarinoita, joiden keskeneräisiä raakileita ja suunnitelmia haluan päästä kunnolla työstämään.
Vaikka kukaan ei käsikirjoitukseeni olekaan tarttunut, en saanut pelkkiä haljuja hylsyjä viimeiseksi jääneeltä kustantamokierrokselta. Eihän se toki lohduta lukea, että ”[käsikirjoitus] on erinomaisen sujuvasti kirjoitettu, mutta genre on ongelmallinen eikä siten sovi kustannusohjelmaamme”, mutta ainakaan en ole ihan niin huono kuin pohjalla käydessäni kuvittelin.
Vuodet ovat vierineet, ja nyt on tullut aika viedä projekti päätökseen – vaikka sitten yksin.
Inna Airola 